Mitä ajattelet kuolemasta? Kuinka käsittelet asiaa?

Itse pelkäsin ennen kuolemaa ja karttelin jopa puhumasta kuolemasta. Neljä vuotta sitten saattohoidin syöpäsairasta äitiäni ja lupasin äidilleni, että olen hänen vierellään loppuun asti. Tuli viimeinen vuorokausi ja isäni, sisareni, lapsenlaspset kaikki lähtivät koteihinsa. Ainoastaan minä, perheen kuopus, äidin ja isän iltatähti jäin sairaalaan äidin sängyn viereen istuen, kädestä kiinni pitäen. Juttelin äidilleni, hän hiukan raotteli silmiään ja aamuyöstä, lokakuun viimeinen päivä, ensilumi hiljalleen sataen, äitini viimeisen kerran puristi kättäni ja lähti taivaaseen. Lähtö oli todella kaunis, rauhallinen, äitini laittoi silmänsä kiinni ja nukkui pois. Yöhoitaja kiirehti paikalle ja kertoi, että nyt se on ohi, olin rukoillut koko yön, että äitini pääsisi taivaaseen, sillä syöpäpotilaan tuskallinen loppu on yhtä helwettiä, ainaostaan morfiinia suoneen, jotta tuskat saataisiin edes hiukan vähenemään.
Sain myös saattaa isäni kaksi vuotta sitten, hän sai sairauskohtauksen ja hänen lähtönsä oli sellainen, että hengityskone kun irrotettiin, niin halasin isääni ja hän avasi silmänsä, katsoi minuun ja itki. Olen saanut molemmat vanhempani hyvästellä ja vielä tulee sen päivän, kun heidät näen. En pelkää kuolemaa ja olen kertonut nämä tarinani monen monta kertaa.

Kysyjän kommentti

  Ilmoita asiaton vastaus

Minusta kuolema on yhtä luonnollista,kun syntymä,mutta kummasti kuolemaa vastaan alkaa kapinoida,kun kohtasin vanhempieni kuoleman.Isäni kuolemasta on aikaa jo 13 vuotta ja äitini poismenosta ei vielä kahtakaan vuotta ja tiesin vallanhyvin äitini elämän tulleen valmiiksi ja kaipaus isän luo oli kova,silti en häntä/heitä olisi antanut vielä pois.Vanhempani kulkevat mukanani ja muistot kultaantuvat.Siteeraan tässä Juicea,en pelkää kuolemaa,mutta en halua olla paikalla,kun se saapuu.

  Ilmoita asiaton vastaus

Kuolema kuuluu myös osana elämään..
Mutta kaikkia kuolemia ei voi hyväksyä...
Mieheni sisko menetti 13 vuotta sitten ensimmäisen poikansa harvinaiseen verkkosyöpään elinaikaa annettiin 2 viikosta 2 kuukauteen (eli tuon 2kk).. meni 4 kuukautta menetti miehensä, meni siitä 1.5v vuotta menetti keskimmäisen poikansa (kumpikin poika kuoli 2kk ennen 40v päivääsä) kolmas poika kylläkin täyttää tänä vuonna 50v (10 vuotta sitten oli pelko hänellä kurkussa kun muisti velipojat)..

Setäni tapettiin teräaseella muutama vuosi sitten kotiinsa, kun setäni ei enempää rahaa lainannut..Tämän hautajaisiin en mennyt kun en pystynyt väkivaltaista kuolemaa ajattelemaan joten vein adressin...

  Ilmoita asiaton vastaus

jokasella se edessä on. kuinka sitten tulikin tämä kysymys just tänään eteen.......sain aamulla kuulla että äidillä on syöpä. pahus.
kummipojan menetin 2,5v sitten - 2kk rippijuhlien jälkeen. silloin totesin että nuoren ihmisen hautajaiset ovat syvältä, vaikka onhan ne kaikki. mutta vanhemman ihmisen pois meno on "luonnollisempaa".

kaipa se on niin että se sattuu aina - koska me tänne jälkeen jääneet kaivataan jne. ei se pois mennyt enää mitään kaipaa, ei satu tms. rauhassa saa nukkua.
henkilökohtaisesti en olisi vielä valmis luopumaan omista vanhemmista, mutta ikää heilläkin jo on varsin paljon.

  Ilmoita asiaton vastaus

Luulin kuoleman olevan aina luonnollinen asia. Mutta kun oma äitini kuoli liikenneonnettomuudessa, en nähnyt siinä enää mitään luonnollista. Tapaus oli järkyttävä ja asia vaikea käsiteltävä. Tapahtumasta on kulunut pian 19 vuotta, mutta se painaa mieleni sopukoissa vieläkin. Jollain asteella asia jäi käsittelemättä ja pelkään autokyydissä niin, että kädet hikoaa koko ajan. En ole siitä kokonaan toipunut, enkä luultavasti toivukaan.

  Ilmoita asiaton vastaus

Synnytään ja kuollaan.Jokainen määrittelee oman elämänsä kulun hyvin pitkälle,kunnes se kohtalo jälleen kerran puuttuu peliin,odottamatta.En usko Jumalaan, mutta sallin heille sen ilomielin, jotka siitä lohdun saavat.Jokainen uskokoon mihin haluaa.Niin minäkin teen...

Kuolema tulee aina liian aikaisin.Eikä siihen totu koskaan.Kuitenkaan ei kukaan ole täältä elävänä hengissä selvinnyt.Eikä kertomaan tullut, että hei, minä tässä kuolin ja nyt tulin moikkaamaan...

Tosin aikanaan parhaan kaverini kanssa luvattiin kummitella toisillemme, kun kuollaaan...Elossa toistaiseksi...

  Ilmoita asiaton vastaus

Olen syntynyt tietämättäni ja toivon kuolevani tietämättäni.Aina kauniimmin kun omaan sänkyyn.Kaksi asiaa joille emme voi mitään.Siskoni kuoli täytettyään 50v.tta sai syntymäpäivälahjaksi. Eikä itse osanut sitä odottaa .Hyväksyn sitten kun aika on .Ihmisen oikeus, on se viimeinen.Olen monta vainajaa ollut arkkuun pukemassa ja laittamassa viimeiselle matkalle.

  Ilmoita asiaton vastaus

Appeni kuoli eilen aamulla, joten aihe on hyvin ajankohtainen. Oma äitini kuoli noin vuosi sitten. Vaikka tiedän, että ihminen on jälleensyntyvä olento, eikä kuolema ole kuin yksi vaihe elämänpyörässä, koskettaa sen saapuminen aina. Vanhemman ihmisen poistuminen on helpompi hyväksyä kuin nuoren, mutta jokaisella meillä on hiekat mitattu tiimalaseihimme.

  Ilmoita asiaton vastaus

Tulee jos on tullakseen ja menee jos on mennäkseen. Mitä niitä murehtimaan.

Ilos' ellää pittää vaik' päivää vähemmä.

  Ilmoita asiaton vastaus

Opin suhtautumaan kuolemaan luonnollisena ja tietyllä tavalla hyvänä asiana, kun isäni lyhyen ja ankaran sairauden päätteeksi kuoli juuri 90-vuotta täytettyään. Varmasti hänen omalla suhtautumisellaan oli suuri merkitys tässä. Hän ei pelännyt kuolemaa ja suhtautui siihen rauhallisesti. Lopulta kuolema toi helpotuksen, kun samalla se vei kovat kivut.

  Ilmoita asiaton vastaus

lievästi fatalistina kuolema ei yleensä, eikä varsinkaan ennakkoon paljoa ajatuksissa pyöri eikä nostata pelkoja tai suuria tunteita

sitten kun niin käy että joltakulta elämä päättyy, varsinkin jos se päättyy nk. luonnollisella tavalla, niin vähän apeaksi yleensä vetää, sitä apeammaksi mitä lähemmäs osuu, mutta ei kuitenkaan kovin dramaattisia tunteita nostata

suvussa meillä on ollut tapana elää jonkinverran vanhemmaksi kuin ikäryhmässä yleensä eletään ja poistua ikäjärjestyksessä, ehkäpä juuri siitä johtuen minua viisitoista vuotta nuoremman pikkusiskoni melko äkillinen kuolema muuta vuosi sitten oli tosi raju kokemus jonka mielelläni soisin jäävän ainutkertaiseksi

minulle ainut tapa käsitellä tällaisia asioita on keskustella itseni kanssa syvässä hiljaisuudessa ja mieluusti jossain saaren rauhassa, tarpeen tullen osaan sen 'saaren' rakentaa vaikka keskelle Helsinkiä

omasta lähdöstäni en osaa olla sen kummemmin huolissani, pyrin pitämään asiat sen verran reilassa ettei jälkeenjäävien tarvitse ihmeemmin taivastella "mitenkäs se nyt noin on hoitanut asiansa" - tyyliin, ja tietysti toivon että sitten aikanaan saisin lähteä virkeänä ja sukkelaan ... minne sitten olenkaan menossa ...

  Ilmoita asiaton vastaus

On sitä joutunut käsittelemään ja hyväksymäänkin tiettyjen ihmisten kohdalla. Omalla kohdallani tulee esikoiseni poismenosta ylihuomenna 15 v. Sitä en ole vieläkään kunnolla pystynyt käsittelemään.

  Ilmoita asiaton vastaus

Sairaan kuoleman jotenkin hyväksyy, kunhan ei osu liian nuoren kohdalle. Tänään luin nettilehdestä, että koulukaverini oli kuollut kotonaan sairaskohtaukseen. Kymmenkunta on mennyt alle viisikymppisinä, tämä hieman yli.

Tapaturmaiset ja väkivaltaiset järkyttävät aina. Näin muutama tunti sitten auton alle jääneen nuoren miehen, joka oli melko varmasti kuollut, eikä paikalla ollut vielä ambulanssia, joten siitä ei ollut kuin parisen minuuttia, kun hänellä oli vielä kaikki edessä, vaan kohtalo päätti toisin.

Tuttavani sisar vain katosi jokin aika sitten ja siitä en minäkään oikein pääse yli, vaikka en ole koskaan häntä edes nähnyt. Omaisille sen täytyy olla kutakuinkin pahinta mitä voi olla.

Nuorempana osuin monta kertaa kuolonkolaripaikalle, eivätkä ne kuvat ole silmistäni yhtään haalenneet. Moottoripyörä kumollaan rekan vieressä ja saman lakanan alta näkyi vierekkäin isot ja vähän pienemmät ajosaappaat.
Ylivoimaisesti ikävin oli tapaus, jossa sairaskohtauksen saanut henkilö törmäsi kaupan oveen talon kulmassa ja vei koko tiilisen kulman mennessään. Siellä välissä oli juuri ulos tulossa ollut pikkupoika mumminsa kanssa. Mummi tuli perässä ja pelastui, mutta poika ruhjoutui palasiksi muutaman kymmenen metrin päässä minusta.
Sellaista ei voi mitenkään hyväksyä eikä unohtaa, vaikka kyseessä on täysin vieras ihminen.
Ajatelkaa sen mummin tuskaa. "Jos olisimme katselleet jotain edes sekunnin kauemman..." tai "Miksi minä en mennyt edellä?"

Omaa sukuani kuolema on kohdellut lempeästi, sillä nuorin on ollut 60-vuotias kuollessaan. Joskus ihan pelottaa, että kenelle osuu se huono tuuri, kun vuosikymmeniin ei ole kuollut ketään.
Nyt alkaa suurella joukolla olla paljon ikää, joten tuoni tulee niittämään vääjäämättä, eikä järjestystä tiedä kukaan.
Tuhkaustestamentti on pitänyt tehdä jo kauan sitten, mutta aina se on jäänyt. Josko nyt ottaisi edes paperit mukaan huomenna, kun käyn äänestämässä. Ne saa samasta paikasta.
Tämä pitkäksi venähtänyt pohdinta auttaa varmaan muistamaan.

  Ilmoita asiaton vastaus

edesmennyt aviomieheni kuoli 38 vuotiaana, hän pelkäsi kuolemaa ja kapinoi vastaan koska sairaus johon hän tiesi kuolevansa ei ollut parannettavissa. ateistina en pystynyt häntä lohduttamaan ns. taivaslupauksilla tai että tapaathan edesmenneen äitisi.
mutta onneksi hän sai lohdun sairaalapapilta, jonka hän vihdoin hyväksyi monien pappiehdokkaiden joukosta.

ehkäpä lapsenomainen usko toispuoleisesta ym hömppäjutuista toisi helpotusta kuoleman lopullisuuteen.

  Ilmoita asiaton vastaus

Kuolema tulee, kun on tullakseen. Tärkeää olisi elää niin, että nauttii jokaisesta (ainakin melkein) hetkestä. Kerranhan täällä vaan ollaan, joten turha kai tuota aikaa on tuhlata itsensä ja muiden kiusaamiseen. Elä ja anna toisten elää !!

  Ilmoita asiaton vastaus

Olen ajatellut hyvin paljon. On ollut pakko. Lähelläni on tapahtunut kuolemantapauksia ihan riittävästi.
Kuolema on kuitenkin osa elämää. Se on päätepiste. Ei siinä ole mitään dramaattista. Syntymä ja kuolema, kaksi suurta tapahtumaa.Olen miettinyt ja kirjoittanut kaiken loppurutistusta varten muistiin. Yritän vähän helpottaa jälkeenjääneiden selvitysrumbaa.
Olen käynyt portilla jo pari, kolme kertaa. Vielä ei ole ollut aika.
Aion katsella täysillä eläen tämän jäljellä olevan ajan.

  Ilmoita asiaton vastaus

70-vuotta, tai korkeintaa 80-vuotta on päiviemme määrä jo voimamme kestää. PS 90:10

Kieltämättä joksus pelkään, mutta kun katson elämäni antajaan ja sen kantajaan, voin rauhoittua.
Aikani on alkanút kulua minulla niin nopeasti. Se tuntuu kiitävän, viimeiset 10 vuotta ovat vilisseet
käsistä Suurin piirtein suurin osa on elämästäni eletty.Aina odotan uutta päivää. Illalla siunaan mennen päivän ja aamulla kiitän kuuneesta yöstä ja pyydän voimia itselle ja lähimmäisilleni. Aikani ei riittäisi enään yhtään riitelemiseen ja katoavaisuuteen.Ei aikaa arvostella ja tuomita, helppoa se ei ole.
Niin pelkäänkö kuolemaa? En yritäkään sanoa, ettäkö en yhtään pelkäisi. Pelätä voi vain sitä mitä ei tunne tarpeeksi. En voi tietää mikä odottaa seuraavan mutkan takana, jos en jatka matkaani eteenpäin.

Vasta kuoleman läheisyys auttaa meitä näkemään kuoleman arvon.
Toivo on sittenkin syvempi kuin hauta, huomisen valo eilistä kirkkaampi..
- Kuin enkelin siipi, toivon tuoja.
Kaikki lopuu aikanaan, ei mikään kestä aina
on opittava luopumaan on elämä vain laina
ja silti päivän siivillä on lahja ikuisuuden
ja kerran jossain perillä
kohtaamme ajan uuden.

Näin pääsiäisen lähestyessä muistakaamme, että pääsiäisaamuna hauta oli tyhjä.
Kristus nousi kirkastettuna Isän kotiin ja minä uskon myös Raamatun sanan totuutena,
että pääsen perille syntisenä, mutta armahdettuna ihmisenä.
Kuljen kotiinpäin ja jaksan kiittää näiden sairauksieni kanssa Jumalaani
ne ovat kerran poissa ja kun silmäni täällä alhaalla sulkeutuu, ne avutuvat taivaan kirkkaudessa
Vapahtajani luona.

Tämä oli minun vastaukseni kysymykseen ja toivon, että monen monta napsukaista kohtaan siellä ja ihmettelen Sinäkö se olit?

Tämä ei ole käännytyssaarna kenellekään vaan Sirkkaliisan oma ajatus, jota ajattelin kaksi yötä.
Sellaisena se nyös ottakaa.

Nyt on kello 20.00 sain juuri raskaan suruviestin. minun rakas siskoni on nukkunut poies yht.äkkiä
vaan. Hän oli aina auttava ja sanoi minullekin kun muutin tänne, kyllä hän pitää Sinusta pitkälle huolta.No taivas on tullut taasen lähemmäksi, on yksi edustaja siellä lisää odottamassa
Kovasti koskee.

  Ilmoita asiaton vastaus